Rakastan jääkiekon kuvaamista. Päästä päähän aaltoileva peli antaa elämyksiä ja herättää tunteiden kuohuja myös valokuvaajassa. Ottelussa on elettävä mukana, jotta pystyy ennakoimaan tulevat pelitapahtumat. Olen niin pelissä mukana, että en näe mitään mitä tapahtuu pelin ja kameran ulkopuolella sen jälkeen kun kiekko on tippunut jäähän. Kaiken kruunaa kun onnistuu painamaan laukaisunappulaa juuri ratkaisevalla hetkellä. Voi sitä voitonriemua. Perinteisen järjestelmäkameran mekaniikan loksahduksen perusteella tietää tarkalleen sen hetken jolloin kuva tarttuu kennolle ja sitten kun se ääni kuuluu juuri ratkaisevalla hetkellä, aah.

Eilen pääsin kuvaamaan ensimmäistä kertaa läheltä tilannetta, jossa pelaajilta (Pelicansin Ben Blood ja Sportin Otto Karvinen) menee oikeasti hermot, tiputtavat hanskansa ja ottavat nyrkein yhteen. Siitä tuli kuvaajallekin objektiivin läpi melkoinen adrenaliinipiikki. Alla muutaman kuvan diashow siitä miltä tilanne näytti kuvaajan silmin.

Tunnekuohusta johtuen tai siitä huolimatta onnistuin. Onnistuin jopa niin hyvin että tämän postauksen päättävä kuva komeili Jatkoajan etusivun kuvana heti tuoreeltaan ja seuraavana aamuna postilaatikoihin kannetun Etelä-Suomen Sanomien urheilusivuilla. Kaiken kuvaamisen nautinnon päälle on tietenkin mukavaa extraa, kun saa kuvia läpi ja niistä pienen korvauksen.

Tappelukuvani menestyksestä huolimatta olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että tappelut eivät kuulu jääkiekkoon! Ymmärrän kuitenkin, että niitä on mahdoton estää, kun pelaajat pelaavat tunteella ja äärirajoilla. Eniten minua häiritsee kuitenkin pelin jälkeen kun tappelusta puhutaan ylistävästi, eli kuinka pelaajat ottivat toisistaan mittaa kuin kunnon miehet. Kunnon miehet eivät tappele.