Koskimaisemakuvauksen kultainen sääntö

Olen aina ihmetellyt sitä miksi maisemakuvani eivät näytä niin hyviltä kuin postikorteissa. Syy tähän selvisi minulle vasta äskettäin Scott Kelbyn kirjasta ”Suuri digikuvauskirja.” Kelby kertoi kirjassaan, että on olemassa maisemakuvauksen kultainen sääntö, jonka mukaan maisemakuvaajana voit kuvata vain kaksi kertaa päivässä: aamunkoitteessa ja iltahämärässä. Mikäli tuota sääntöä ei noudata, ei tule koskaan saamaan samanlaisia tuloksia kuin huippuammattilaiset. Suora auringonvalo on valokuvaajan suurin vihollinen, se aiheuttaa jyrkkärajaisia varjoja ja suuren kontrastieron valoisan paikan ja varjon välille. Hämärässä, auringon ollessa taivaanrannassa, valo on pehmeä ja taianomainen. Rikoin tänään tietoisesti tuota maisemakuvauksen kultaista sääntöä ja yrityksestä huolimatta todistin sen taas niin oikeaksi. Tuo yllä oleva kuva on siis huono maisemakuva, rauhaton ja auringonvalon pilaama. Eikä tuossa kuvassa ole edes, koskea lukuun ottamatta, maisemakuvallekin niin tärkeää todellista pääkohdetta, esim eläintä, erikoista puuta tai mielenkiintoista kiveä. Miksi sitten julkaisin tuon kuvan ja tämän kirjoituksen? Ajattelin, että ehkä joku muukin haluaa tietää miksi hänen omat maisemakuvat eivät näytä niin hienoilta kuin postikorteissa. 
Suora auringonvalo pilaa ”tavallisten” maisemakuvien lisäksi ennen kaikkea koskimaisemakuvat. Jos kuvaat normaalilla kameran aukolla, koski pysähtyy kuin seinään ja kuohujen kauneus katoaa kuvasta. Aukko on pienennettävä auringonpaisteessa ihan minimiin, eikä se silloinkaan riitä täydellisen kuohun kuvaamiseen. Tärkein apuväline koskikuvauksessa on jalusta, jonka avulla pystyt kuvaamaan pidemmillä valotusajoilla. Hämärässä on helppo päästä kameran aukon säädöillä tarpeeksi pitkiin valotusaikoihin, mutta auringonpaisteessa otettaviin koskikuviin käytännössä tarvitset harmaasuotimen, jonka avulla pääset tarpeeksi pitkiin valotusaikoihin. Koska en omista tällä hetkellä harmaasuodinta, niin pelkillä kameran säädöillä piti pärjätä. Tuo yllä oleva kuva on ns. HDR-kuva, jossa on yhdistettynä kolme kuvaa valotuksen asetuksilla -2, 0 ja +2, aukko f/22 ja ISO100. Vaikka HDR tuo kosken kuohuja jonkin verran esiin ja värittää taivasta kauniisti, niin se ei silti auta minua kumoamaan maisemakuvauksen kultaista sääntöä. Epäonnistuneen keväisen koskikuvasession jälkeen joku voisi myös syyttää maisemaa, joka ei ole vielä kauneimmillaan.
Kolmas syy siihen, miksi valokuvauksen harrastajan ei kannata lähteä Koiteliin keskellä aurinkoista päivää on se, että siellä on ihan tuhottomasti ihmisiä. Puoli Oulua on lähtenyt sinne ihailemaan maisemia ja paistamaan makkaraa! Kuvaa siinä sitten niin ettei viikonlopputuristi osu kuvaan! No, siitä huolimatta tai paremminkin siitä johtuen tämän Koiteli-reissun paras kuva on mielestäni sellainen missä on ihmisiä. Kiitos tälle tuntemattomalle perheelle, joka tietämättään pelasti koskimaisemakuvaussessioni.

No, perutaanpa vähän sanoja. Kyllä maisemavalokuvauksen harrastajankin kannattaa sinne Koiteliin mennä vaikka keskellä aurinkoista päivää, mutta silloin kannattaa jättää kamera kotiin ja keskittyä vain maisemien ihailuun ja matkakumppanin kanssa seurusteluun. Jos se kamera kuitenkin on tarttunut mukaan, kuten minulla, niin sitten kannattaa maiseman sijaan kuvata pienempiä yksityiskohtia. Tästä reissusta opin sen, että maisemakuvauksen kultainen sääntö pätee varsinkin koskimaisemakuvauksessa. Seuraavalla kerralla menenkin Koiteliin joko aikaisin auringon noustessa tai myöhään sen laskiessa. Jos muistikortille tarttuu silloin postikorttitasoisia kuvia, niin palaan asiaan!